Rantarakentaminen ja soiden ojitus ovat muuttaneet vesikasvistoa

Luopioisten luonto tunnetaan poikkeuksellisen tarkasti. Reilu vuosi sitten kuollut Pentti Linkola kartoitti vuosikymmenien ajan seudun vesilintuja ja Anu Murto on jatkanut hänen työtään. Suomen ympäristökeskuksen biodiversiteettikeskuksen johtava tutkija Raimo Virkkala on julkaissut tutkimuksia mökkijärvensä Kukkian vesilinnustosta ja siinä tapahtuneesta muutoksesta. Luopioisten perhosia 1950-luvulta alkaen tutkineet Matti Ahola, Leimo Kangas, Lauri Salonen, Keijo Mattila ja Arto Tyrni kokosivat neljä vuotta sitten tuloksensa kansien väliin.

Luopioislainen Urho Mäkirinta tutki 1950-luvulta alkaen seudun kasvistoa. Tuomo Kuitusen yli 30-vuotisen kartoitustyön ansiosta Luopioisten 767 kasvilajia ja 400 sammallajia sekä niiden kasvupaikat löytyvät "nettikasvistosta", jota Padankosken kesäasukas ylläpitää osoitteessa luopioistenkasvisto.fi.

Kuitunen sai viisi vuotta sitten kartoitettua viimeisenkin neliökilometrin kokoisen ruudun, joita entisen Luopioisten kunnan alueelle mahtuu 455. Sen jälkeen hän on jatkanut jättiurakkaansa sammalkartoituksella.

Mökit ja ojat muuttaneet luontoa

Tuomo Kuitunen on kulkenut Luopioisten metsissä, soilla ja järvillä 1970-luvulta alkaen. Rannoilla on tapahtunut vajaan puolen vuosisadan aikana kaksi suurta muutosta: suo- ja metsäojat ovat tummentaneet vesiä ja rantojen tiivis rakentaminen muuttanut maisemaa sekä kasvilajistoa.

– Kun aloin kiertää järviä, veneellä tai kanootilla pääsi helpommin rantaan. Nyt mökkejä on niin tiheässä, että rantautumispaikkoja on vaikeampi löytää.

Monet mökkirannat on siistitty niin, että luonnonkasvillisuus on vähentynyt.

– Uhanalaiset lajit ovat harvinaistuneet, sillä eihän mökkiläinen välttämättä tiedä, mitkä kasvit pitäisi säästää.

Alkuperäisestä luonnosta ei jää jäljelle juuri mitään, jos piha pistetään nurmikoksi ja rantaan levitetään hiekkaa lasikuitumaton päälle.

– Joku kuuraa jopa sammalet kallioista. Jätevesien käsittelyyn puututaan herkästi, mutta ei siihen, mitä luonnon kasvillisuudelle tapahtuu.

Osmankäämi leviää ojista lahdille

Tuomo Kuitunen ei ole kiertänyt kartoitusretkillään joka ainoaa järveä ja rantaa, sillä samantyyppisillä vesillä kasvavat suunnilleen samat lajit.

– Jos neliökilometrin kokoisessa ruudussa oli monta järveä, valitsin sellaisen, joka oli helppo kiertää.

Otollisinta aikaa järvikasvillisuuden kartoitukseen on loppukesä, kun kasvit ovat kukkeimmillaan. Tyypillisellä rannalla kasvaa 40–50 eri kasvilajia. Järvenselällä kasvillisuutta on vähemmän.

– Ilmaversoiset kaislat ja kortteet näkee rannassa kävelemällä. Lisäksi kiikaroin kelluslehtisiä kasveja ja kiersin kanootilla alueen ympäri etsien uposkasvit. Harasin myös pohjan, jotta näin mitä pohjakasvillisuutta järvestä löytyy.

Kuitunen on ollut kiinnostuneempi lajien määrästä kuin kasvien lukumäärästä. Yhden lajin runsastuminen vie kuitenkin elintilaa muilta. Kun korkeat rantaruovikot laajenevat, pienemmät vesikasvit harvinaistuvat.

Suuret ilmaversoiset kasvit ovat lisääntyneet, kun ojien mukanaan tuoma humus on laajentanut rantavyöhykettä. Esimerkiksi osmankäämi kertoo siitä, että ojat huuhtovat soilta ja hakkuuaukeilta ravinteikasta humusta.

Osmankäämin luontainen kasvupaikka on ojan seisovassa vedessä ja hitaasti virtaavissa kohdissa. Kun oja tuo mukanaan humusta, kasvi leviää nopeasti matalan lahden mutapohjassa.

 – Sillä on vankka juurakko, joka sitoo kaiken liikkuvan aineksen, eikä humus pääse leviämään syvänteisiin. Osmankäämi muodostaa patjamaisen juurikasvuston, ja vähitellen koko lahti kasvaa umpeen. Sen poistaminen ei onnistu niittämällä, vaan myös juurakot pitäisi poistaa ruoppaamalla.

Ojansuiden mutapohjassa viihtyy osmankäämin lisäksi monia muitakin ilmaversoisia kasveja, kuten palpakoita ja sarpioita. Niiden tieltä on väistynyt pohjakasvillisuutta, kuten lahnanruoho, äimäruoho ja vesirikot.

– Ne kasvaisivat hiekkapitoisilla, kivikkoisilla rannoilla, jos niissä ei olisi korkeita kasvustoja. Monista rantojen alkuperäisistä lajeista on tullut silmällä pidettäviä, jopa uhanalaisia.

Happamissa metsäjärvissä vähän muutosta

Ojien rehevöittävä vaikutus näkyy matalilla lahdilla, joissa virtaus on vähäistä. Vaikka umpeen kasvavien lahtien vesi samenee, selkävedet voivat olla kirkkaita ja kasvillisuus vähäistä.

Tuomo Kuitusen ja monen muun muistikuvissa Kukkian vesi oli vielä vajaat 50 vuotta sitten selvästi kirkkaampaa.

– Olisi mielenkiintoista, jos Kukkiallakin tehtäisiin paleolimnologinen tutkimus, joka kertoisi, onko vesi rehevöitynyt vuosikymmenten aikana vai onko kyse vain ajan kultaamasta muistosta.

Kuitunen on myös huomannut, etteivät vuodet ole samanlaisia. Joinain keväinä laskuojien ja lahtien vesi vaikuttaa varsin kirkkaalta, mutta tänä keväänä se oli tummempaa.

– Talvi oli runsasluminen ja kevät tuli eri tavalla kuin esimerkiksi viime vuonna.

Happamilla ja tummavetisillä metsäjärvillä ojavesien aiheuttama muutos on vaikeampi havaita kuin kirkasvetisellä Kukkialla.

– Metsäjärvien ympärillä on aina ollut soita ja metsiä. Vedet ovat happamuuden vuoksi vähäkasvisia. Ravinteikkaammassa vedessä viihtyvää lummetta on metsäjärvissä vähän, mutta ulpukkaa niistä löytyy enemmän.

Veden tummuminen ei näy lajistossa

Vesikasvisto on muuttunut matalilla lahdilla, johon ojat tuovat ravinteita. Sen sijaan veden tummumisesta lajisto ei kerro.

– Voisi ajatella, etteivät uposlehtiset kasvit menestyisi, jos valoa on vähemmän. Mutta en ole havainnut esimerkiksi vitojen, vihvilöiden tai ärviöiden vähentymistä.

Myös tutkimukset kertovat, että vesikasvien esiintyvyydessä on tapahtunut viime vuosikymmeninä yllättävän vähän muutoksia. Muutokset näkyvät lajien runsaussuhteissa eivätkä lajien määrässä.

– Viime kesänä ihmisiä puhututti vesileinikin massaesiintyminen ja muutama vuosi sitten karvalehden vastaava. Näiden ajatellaan ilmentävän järviveden laadun huononemista, mutta näin ei ole. Molemmat ovat puhtaiden vesien kasveja, jotka kuuluvat maamme lajistoon, mutta niille on tyypillistä aina silloin tällöin esiintyvät massakasvustot.

Myöskään Kukkian vedenkorkeudella Kuitunen ei usko olevan merkittävää vaikutusta rehevän rantakasvillisuusvyöhykkeen laajentumiseen.

– Ilmaversoiset vesikasvit eivät kasva kovin syvässä, vaan alle metrin syvyisessä vedessä. Monivuotisten kasvien juurakot ovat mudassa, eikä loppukesästä laskeva pinnankorkeus välttämättä vaikuta niiden leviämiseen. Mutta jos lahdille kertyy pinnanlaskun vuoksi mutaa, niin se tietenkin vaikuttaa.

Kuitunen jakaa huolen pinnankorkeudesta: oli kesä sateinen tai poutainen, niin loppukesästä vesi on melkein metrin alempana kuin alkukesästä, koska Kukkianvirta ei pidätä riittävästi virtausta matalan veden aikaan.

Ormio-alueet kuuluvat Naturaan

Kukkian erikoisuus on ormio. Se on puhtaiden vesien kasvi, joka on herkkä veden- ja ilmansaasteille. Suomessa ormiota ei ole löydetty muualta kuin Kukkialta.

– Ormiota on turha etsiä tummavetisistä mutarannoista. Esimerkiksi Luopioisten kirkonkylän uimarannasta sitä löytää melko helposti. Se on juuri sen tyyppinen ranta, jossa ormio menestyy, Kuitunen sanoo.

Kasviharvinaisuutta esitellessään Kuitunen on lukenut monien kasvoilta pettymyksen.

– Muutaman sentin mittainen kasvi on aika vaatimaton. Monesti se myös sekoitetaan samantyyppisiin rantaleinikeihin, vitoihin tai hapsiluikkaan.

Ormion kasvupaikat Länsi-Kukkia, Haltianselkä ja Lehtisaarenselkä kuuluvat Euroopan laajuiseen Natura-verkostoon.

– Leppänän puolella ormio ei kasva. Se ei viihdy matalilla lahdilla, vaan laineiden pitäisi päästä huuhtelemaan vapaasti rantoja.

Tulokaslajit ovat suuria riesoja

Kukkialta löytyy myös tulokaslajeja, kuten kiusallista vesiruttoa. Pehmeässä pohjassa kasvava uposlehtinen kasvi leviää nopeasti ja helposti.

– Siitä on todella hankala päästä eroon. Jos pohjaa ryhtyy haraamaan, jokaisesta kasvinosasta kasvaa uusi rutto.

Vesirutto on alun perin akvaariokasvi. Legendan mukaan se pääsi luonnonvesiin Lammin suunnalla, kun akvaarion vedet ja kasvit kipattiin Ormajärveen.

– 1950-luvulla vesiruttoa ei esiintynyt vielä ollenkaan luonnonvesissä. 1970-luvulla sen saattoi löytää, jos oikein osasi etsiä. Nyt se on valloittanut koko Etelä- ja Keski-Suomen.

Tiheitä kasvustoja muodostava isosorsimo on toinen kiusallinen tulokaslaji. Sitä on löytynyt esimerkiksi Aitoon Jouttesselältä, muttei vielä Kukkialta.

– Isosorsimo tuotiin aikanaan Suomeen rehukasviksi. Se sitoo osmankäämin tapaan juurillaan pohjasedimenttiä ja nostattaa pohjaa niin, että muutkin kasvit pääsevät siinä kasvamaan. Se on todellinen riesa, joka on vaikea hävittää.

Padankosken kylätoimikuntaa johtava Kuitunen on ollut toistakymmentä vuotta mukana Pirttilahden niittotalkoissa. Kun talkoisiin ryhdyttiin, lahti oli kasvanut lähes umpeen. Nyt kasvillisuutta on enää rantojen läheisyydessä ja niittoaluetta on voitu laajentaa.

Kasvillisuuskartoittaja kannattaa rantojen niittoa, kunhan ennen työhön ryhtymistä varmistetaan, ettei alueella ole harvinaisia kasveja. Jos vedestä niitettävät kasvit kerätään riittävän kauas rannasta, niiden mukana järvestä poistuu myös ravinteita. Talkoista hyötyvät kaikki: vesi, harvinaistuneet pienet vesikasvit, uimarit ja veneilijät.

– Parasta tietenkin olisi, jos laajoilta metsä- ja suoalueilta virtaavan laskuojan varteen saataisiin laskeutusallas tai kosteikko, joka vähentäisi lahteen päätyvää humusta.

Lajisto muuttuu nopeasti

Tuomo Kuitunen on kartoittanut jotkut Luopioisten ruudut kahteen kertaan. Uusintakartoituksessa hän on huomannut, että kasvillisuus saattaa muuttua yllättävän nopeasti. Reilussa kymmenessä vuodessa neliökilometrin alueella kasvavasta 200–300 lajista 30 on saattanut kadota.

– Lajien määrä ei ole muuttunut, vaan noin kymmenesosa on hävinnyt ja tilalle on tullut saman verran uusia lajeja.

Kuitunen ei tekisi vesikasvillisuuden muutosten perusteella liian rohkeita johtopäätöksiä vesien tilasta, sillä myös elämä vesien äärellä on muuttunut.

– Vielä 1900-luvun puolivälissä uitettiin tukkeja sahalle, ja uitot hävittivät vesikasvillisuutta. Lisäksi rannoissa laiduntanut karja söi vesikasvillisuutta, ja sitä kerättiin myös eläinten rehuksi. Nykyisin ei enää uiteta puita, ja rannoilla laiduntava karjakin on vähissä. Rannat pääsevät kasvamaan umpeen, koska niitä ei enää käytetä mihinkään.

Moni mökkiläinen kavahtaa rantavesissä laiduntavaa karjaa. Kuitunen arvelee, että eläinten suihin katoaa ainakin yhtä paljon ravinteita kuin ne vapauttavat toisesta päästä.

Kartoitus jatkuu sammalilla

Luopioisten kasvillisuuskartoitus valmistui viisi vuotta sitten, kun Tuomo Kuitunen oli käynyt läpi viimeisenkin ruudun. Yhden neliökilometrin koluaminen ja jälkityöt veivät vähintään työpäivän verran, joten yhteensä urakka vei tuhansia tunteja.

Kasvillisuuskartoituksen jälkeen Kuitunen on jatkanut sammaleiden kartoituksella. Se on vielä tarkempaa ja hitaampaa puuhaa, sillä pienimmät, muutaman millimetrin kokoiset sammalet on tutkittava mikroskoopilla.

– Jos haluaisi löytää kaikki pienimmätkin sammalet, niin koko metsä pitäisi kerätä tutkittavaksi, Kuitunen nauraa.

Hän uskoo jo löytäneensä valtaosan Luopioisissa kasvavista sammallajeista.

– Suomessa on noin 920 sammallajia. Ajattelin, että kyllä Luopioisista varmaan 400 löytyy. Viime kesänä sain 400 täyteen, mutta kyllä vielä muutama saattaa löytyä, kun jaksaa kiertää.

Hän kartoittaa sammalet suuremmilla ruuduilla kuin kasvit.

– Keskityn aina yhdenlaiseen biotooppiin kerralla. Yhtenä kesänä kiersin kaikki kalliot ja viime kesänä kaikki Luopioisten 55 lähdettä.

Tänä kesänä kasviretkiä rajoittaa rakennusprojekti, sillä Salimäen tilan lähes 200-vuotiaan pirtin tuntumaan nousee uusi hirsimökki. Lisäksi Kuitunen kirjoittaa kylän historiikkia, joten tiedossa on välivuosi kartoituksesta.

– Kyllä minä edelleen kuljen luonnossa ja merkitsen muistiin ja kasviston nettisivuille, jos löydän uusia lajeja. Mutta varsinainen kartoitustyö jatkuu ensi vuonna rantojen sammalilla.