Lahden Vesijärvi on varoittava esimerkki rehevöitymisestä: silloin ollaan jo myöhässä, kun muutokset näkee silmin

Maa- ja metsätalous, ojitus, turvetuotanto ja muu ihmistoiminta huuhtoo järviin humusta ja ravinteita. Järven ekosysteemi pystyy sopeutumaan ihmisen aiheuttamaan muutokseen määrättyyn pisteeseen saakka.

– Mutta kun maaginen kynnysarvo saavutetaan, ekosysteemin tila muuttuu täysin toisenlaiseksi, Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistyksen tutkija Kirsi Kuoppamäki sanoo.

Esimerkki ekosysteemin tasapainotilan keikahduksesta on kirkasvetisen järven muuttuminen levien samentamaksi.

Lahdessa muutokseen havahduttiin 1970-luvulla. Vesijärveen oli laskettu vuosikymmenten ajan niin asutuksen kuin teollisuudenkin jätevesiä. Ravinnekuormitus ruokki laajoja sinilevälauttoja.

– Kalasto oli käyttökelvotonta ja virkistyskäyttöarvo nollassa, sillä veteen ei uskaltanut varvastakaan kastaa, Kuoppamäki kuvaa.

Kaupunki korvasi heikosti toimineet jätevedenpuhdistamot uusinta teknologiaa edustavalla Kariniemen puhdistamolla. Vuonna 1976 valmistunut puhdistamo ei laske jätevesiään Vesijärveen, vaan kaupungin ali kaivettiin tunneli, jota pitkin vedet johdetaan Porvoonjokeen ja edelleen Itämereen.

Iso investointi näkyi pian fosforipitoisuuksissa, jotka puolittuivat muutamassa vuodessa. Mutta sitten ne kääntyivät taas nousuun.

– Sisäinen kuormitus vapautti pohjasta ravinteita, Kuoppamäki sanoo.

Tehokalastus auttoi hetken, hapetus ei

Silloin ollaan jo myöhässä, kun järven muutokset ovat omin silmin nähtävissä. Näin kävi Lahdessa. Vesijärveä on hoidettu kohta 50 vuoden ajan, mutta toipuminen tapahtuu hitaasti.

Alkuun sisäistä kuormitusta yritettiin hillitä hapetuksen avulla. Hapettomaan pohjaan pumpattiin hapekasta pintavettä, jotta ravinteet eivät pääsisi vapautumaan veteen.

– Hapetus ei kuitenkaan auttanut, vaan pikemminkin pahensi tilannetta. Sinileväbiomassa väheni, kun hapetus lopetettiin, Kirsi Kuoppamäki kertoo.

Pitkäaikainen ravinnekuormitus oli muuttanut järven ravintoverkon rakennetta. Valtavat särkikalamassat ruokkivat sinileväkukintoja kierrättämällä ja siirtämällä fosforia.

1980-luvun lopulla ryhdyttiin tehokalastukseen. Muutamassa vuodessa nostettiin yli miljoona kiloa ”roskakalaa” ja istutettiin petokalaa, erityisesti kuhaa.

Biomanipulaatio käänsi fosforipitoisuudet laskuun. Tehokalastuksen jälkeen siirryttiin hoitokalastukseen, joka jatkuu edelleen.

– Sinilevä käytännössä hävisi tehokalastuksen ansiosta. Puhuttiin Vesijärven ihmeestä.

Muutos ei ollut pysyvä. Vuosituhannen vaihteen jälkeen koettiin kuitenkin taas pahoja sinileväkesiä. Reilut kymmenen vuotta sitten pohjaveden hapetusta päätettiin kokeilla uudelleen.

– Noin sata tuhatta euroa vuodessa maksanut hapetus ei auttanut leviin eikä fosforipitoisuuksiin, joten siitä luovuttiin.

Särki syö vesikirppuja, jotka pitävät leväkantaa kurissa

Vesijärven esimerkin innostamana monilla muillakin rehevöityneillä järvillä ryhdyttiin särkikalojen tehokalastukseen. Särkien mukana järvestä poistuu ravinteita, joita ne tonkivat ja vapauttavat pohjasta. Lisäksi särjet syövät eläinplanktonia, joka sitoo fosforia ja pitää kasviplanktonia kurissa.

Särki saalistaa tehokkaimmin suurimpia vesikirppuja. Jäljelle jäävät ja runsastuvat pienet kirput eivät pysty säätelemään leväbiomassaa.

Kun särkien määrä vähenee, isompien vesikirppujen määrä lisääntyy, jolloin ne voivat pystyä estämään sinileväkukintojen syntymisen, vaikka ravinnetaso olisikin kohtalainen.

Kalojen lisäksi myös vesikasvillisuus on tärkeää eläinplanktonille. Kirsi Kuoppamäki korostaa etenkin uposlehtisen kasvillisuuden merkitystä. Sen niittäminen saattaa jopa pahentaa järven tilaa.

– Kasvit tarjoavat piilopaikkoja leviä syöville vesikirpuille. Kasvien käyttämät ravinteet ovat pois levien ulottuvilta. Lisäksi kasvit sitovat pohjasedimenttiä ja vähentävät ravinteiden vapautumista veteen. Jotkut myös erittävät kemikaalia, joka estää leviä kasvamasta.

Kuoppamäki esitteli Kotiranta kuntoon -kurssin toisessa illassa kuvia koealtaista, joissa ero on silminnähtävä: uposlehtisen kasvillisuuden seassa vesi on kirkkaampaa kuin vertailualtaassa. Niitossa kannattaakin keskittyä ilmaversoisiin kasveihin.

– Vesikasvillisuuden lisääntyminen on rehevöitymisen seuraus, eikä syy. Vesikasvillisuus on tärkeä osa ekosysteemiä. Se pidättää ja suodattaa ja ravinteita, joten kasvien kannattaa antaa kasvaa siellä missä niistä ei ole haittaa virkistyskäytölle, eivätkä ne uhkaa aiheuttaa umpeenkasvua.

Rehevöitymisen syyt löytyvät valuma-alueelta

Kirsi Kuoppamäki korostaa, että tehokalastus tai niitto on ainoastaan oireiden hoitoa. Järvessä tehtävillä toimilla ei puututa juurisyyhyn eli ravinteiden huuhtoutumiseen.

– Jos halutaan pitkäaikaisia, pysyviä muutoksia, katseet on kohdistettava valuma-alueelle, josta järveen huuhtoutuvat ravinteet ovat peräisin.

Rehevöityminen ei ole yleensä johdu äkillisestä ravinnepiikistä, vaan pitkään jatkuneesta vähittäisestä kehityksestä. Pitkältä ajalta kerätyt tutkimustulokset kertovat, mihin suuntaan järven tila on muuttamassa ja auttavat reagoimaan ajoissa.